Edessä on tyhjä taulu. Se on oven kokoinen. Kun astun lähemmäs, huomaan, että se ei ole tyhjä, vaan täysi. Täynnä peukalon pään kokoisia valkoisia numeroita, jotka on maalattu järjestyksessä ja niin tiheään, että ne puoliksi peittävät toisensa. Tulee outo tunne, mutta sanat puuttuvat.
Kuvataiteen kritiikistä on puhuttu viime päivinä enemmän kuin aikoihin. Oikeastaan kritiikin käsittely on saanut enemmän palstatilaa kuin itse kritiikit.
Yhtä mieltä on oltu siitä, että hyvin tehtyä kritiikkiä tarvitaan. Miksi – sitä ei ole pohdittu. On mietitty muka tärkeämpiä: kuka maksaa, kuka julkaisee, missä sitä tarvitaan ja miten paljon.
Keskustelu lähti tästä. Perusteltuja kommentteja aiheeseen voi lukea esimerkiksi täältä, täältä ja täältä.
Kaikista teksteistä välittyy ainakin yksi asia: kriitikon leipä on kivinen.
Ratkaisuja on esitetty vain vähän. Vielä vähemmän on pohdittu, mistä kritiikissä on oikeastaan kyse. Sitä, mikä on ollut sanomalehdiltä hukassa. Sitä, mistä myös OnDisplayn idea on syntynyt.
Iäkäs eurooppalainen herrasmies istuu lavalla ja puhuu vaikeita ranskaksi. Tulkki kääntää sanat simultaanisesti kuulokkeisiin. Mies on puolalainen Roman Opalka, numerotaiteilija. Hän aloitti tunnetun teoksensa vuonna 1965: maalasi kankaan yläreunaan ykkösen ja sen viereen kakkosen. Siitä asti hän on maalannut samaa teosta. Sen nimi on 1-∞.
Kritiikin tehtävä on selittää taidetta, nimetä ilmiöitä ja pitää yllä taidekeskustelua.
Jos kritiikki lakkaa, tulee taiteesta pienen piirin harrastelua. Silloin sillä ei ole enää yhteiskunnallista merkitystä. Ei suurta, eikä pientä. Tulevien keväiden tukkipinot jäävät huomaamatta.
Sanomalehdissä kritiikin ei ole annettu kukkia. Sitä on sen sijaan harvennettu liian suurella leikkurilla. Kriitikot yrittävät sanoa yhtä paljon, vaikka satoja tai jopa tuhansia merkkejä on jouduttu jättämään jonnekin latomon lattialle.
Sanomalehtien kuvataidekritiikki yrittää liikaa. Se pyrkii samoihin manöövereihin kuin ennen, mutta liian pienessä tilassa. Kavennetuilla palstoilla törmäillessään se teloo taiteilijat, lukijansa, itsensä ja lopulta myös koko kulttuurisivut.
Tyypillinen päivälehtien kritiikki esittelee taiteilijan, sijoittaa tämän taiteen kentälle, esittelee näyttelyn yleisilmeen ja teoksia yhdistävät piirteet, teemat ja ajatukset. Kaiken tämän lisäksi mukaan mahtuu silloin tällöin pari sanaa joistakin teoksista.
Vuosia myöhemmin iso kuva avautuu edessäni täynnä numeroita. Roman Opalkan teos on kuin vanha tuttu. Näen numeroissa niihin käytetyn ajan. Tuntuu, että aika on tallentunut teokseen. Kun astuu askeleen taaksepäin ei numeroita enää näe. Opalka kuoli elokuussa. Viimeinen hänen maalaamansa numero oli 5 607 249.
Pyrimme omalta osaltamme vastaamaan kritiikin kriisiin OnDisplay-palvelulla.
Tarkoituksenamme on tarjota yleisölle rehellistä kritiikkiä, kriitikoille työtä ja kuvataiteen esillepanijoille näkyvyyttä.
Esittelemme yhden taideteoksen kerrallaan. Sellaisen, joka on herättänyt kriitikossa eniten tunteita ja ajatuksia. Kriitikko tulkitsee teoksen, kertoo mistä se tulee ja arvioi minne se on matkalla.
Haluamme tarjota kuvataidekritiikille uuden kodin, jossa vakava keskustelu taiteen merkityksistä saa jatkua.
Kirjoittaja: On Displayn Janne Sundqvist
