Kuvassa RAREn harjoittelija Nea Toijala (vas.) ja tuottaja Miikka Rekola. KUVA: RARE Media
Miikka: Tiistai ja tuotantopalaveri, everything is going according to plan. Ideat lentelee ja aurinko paistaa. Ollaan päätetty olla varovaisia yksityiselämän puolella, jotta voidaan työskennellä samassa tilassa, vaikka korona onkin jo ollut seuranamme pidemmän aikaa. Muutettiin tovi sitten uuteen kivijalkatoimistoon lähinnä kustannussyistä, mutta myös siksi, että ajatellaan näin olevamme myös helpommin lähestyttäviä. Kesken kaiken ovi aukeaa ja joku seisoo siellä.
Nea: Aurinko paistaa. Oon menossa tekeen pihatöitä yhelle tutulle. Oon valmistunut ennen kesän alkua enkä päässyt jatko-opiskelupaikkoihin. Mulla ei oo mitään hajua, mitä tuun tekeen seuraavan vuoden aikana. Sitten mä nään edessäpäin toimiston, jonka ikkunassa on keltaset teipit ja sisällä on pinkki neonkyltti. Se näyttää heti coolilta, joten mä päätän heti googlata, että mikä tää juttu on. Innostun heti enemmän ja päätän sit mennä ovelle sisään ja pyytää töitä.
Miikka: Joku random tyyppi vaan tuli ovelle ihan pokkana ja esitteli itsensä ja asiansa. Hullun siistiä! Tuntuu että tehtiin hyvä valinta, kun muutettiin tänne. Nea haluis meille töihin, mutta eihän meillä ole varaa edes maksaa itsellemme kunnon palkkaa. Harjoittelukin käy, mutta ei me haluta ottaa ketään kahvia keittämään, joten mitä se työ sitten voisi reaalimaailmassa olla? Onko meillä resursseja katsoa jonkun perään vai olisiko vaan helpompi tarjota eioota? Nea vaikutti tosi asialliselta tyypiltä ja laittoi mailia perään, jossa avasi lisää taustastaan. Ollaan kaikki sitä mieltä, että Nea sopisi meidän porukkaan tosi hyvin, joten lähdetään edistämään asiaa.
Nea: Kun mä lähdin sitten pois sieltä, mä olin aivan sairaan innoissani. Mut samalla mua vähän jännittää. Mitä jos mä en ookaan niille sopiva? Eihän mulla vielä oo oikeeta kokemusta tältä alalta. Vaan lukion ohella käytyjä viestintälinjan kursseja. Silti mä päätin pysyy optimistisena. Kirjotin melko pitkän viestin, jossa kerroin itestäni ja mun taustasta. Onkohan se tarpeeksi? Vai onko siinä liikaa? Painan lähetä ja sen jälkeen en uskalla loppupäivänä kattookaan sähköpostiin. Seuraavina päivinä mä en muuta tehnytkään. Kävin vähän väliä vilkuilemassa, onko tullut sähköpostia.
Miikka: Oma säätönsä siinä on aina pyöritellä tarvittavat paperityöt läpi virastojen ja muiden tahojen kanssa, mutta kun se oli maalissa saatiin Nea toimistolle mukaan touhuihin. Puhuttiin keskenämme heti aluksi, että halutaan rikkoa normaalia harjoittelijan muottia ja osallistaa Nea mukaan kaikkeen, johon hän itse haluaa osallistua. Here comes maanantaipalaverit, suunnittelukokoukset, sisältökommentoinnit ja illanistujaiset. Nealla on myös mieletön määrä omia ideoita ja tuotantoja, joita hän haluaisi edistää, joten luonnollisesti nostetaan ne samanarvoisina muiden tuotantojen rinnalle. Samaan myllyyn kuin kaikki muutkin, me sanottiin, kuitenkin kokoajan miettien, ettei vaan painosteta tai pyydetä liikaa, koska ei me nyt mitään hirviöitä olla ja haluta hyötyä negatiivisessa mielessä valtion tarjoamasta harjoittelun konseptista.
Nea: Sitten, kun ne paperit oli monta kertaa käynyt virastoissa ja muissa, se vihdoin hyväksyttiin ja mä pääsin syyskuussa alottaan työkokeilun. Sillon ekana päivänä mua jännitti vähän mennä töihin, mutta sit kun pääsin toimistolle, kaikki oli tosi rentoja ja ystävällisiä. Se sit sai mutkin paljon rennommaks ja alettiin tehdä töitä. Mulle annettiin heti vapaat kädet keksiä omia ideoita ja mut otettiin mukaan kaikkiin palavereihin ja suunnittelukokouksiin. Parin viikon päästä sain avaimet toimistolle ja joitain päiviä mä vietin siellä yksin editoimassa. Vaikka oli viikkoja jotka oli oikeesti aika raskaita, niin se tekeminen oli koko ajan ihan super siistiä. Sain tehdä erilaisia juttuja ja opin kaikesta mitä pääsin tekeen. Sain suunnitella ja tuottaa omia juttujani. Kirjotin yhden kolmeosaisen In a nutshell -jutun seksistä ja seksipositiivisuudesta. Oon päässyt tekeen gallupeja ja podcastia. Oon leikannut haastatteluja ja muita In a nutshell -juttuja. Siistein juttu on se, että sain sovittua haastattelun Tarja Halosen kanssa. Koronan takia se tosin viivästyi eikä oo vielä onnistunut, mutta nyt vain odotellaan koronatilanteen helpottumista. Jo ekan parin kuukauden jälkeen tuntu siltä, että olin oppinut ihan super paljon uutta ja tulevaisuudessa hyödyllistä asiaa.
Miikka: Asiat normalisoituu ajan saatossa ja tässä me nyt kirjoitetaan tätä Nean kanssa etänä molemmat tuijottaen samaa tyhjää digitaalista A4:sta.
Nea: Jos mulle ois vuosi sitten kerrottu kaikesta tästä mitä oon päässyt tekeen, en varmaan olisi uskonut sitä.
Miikka: Me ollaan opittu Nea sulta ihan kauheasti kaikesta ja toivottavasti sullekin on jäänyt jotain hyödyllistä käteen, me palkattaisiin sut tältä istumalta meille töihin jos se olisi mahdollista. 🙂
Nea: Tää työkokeilu on ollut parasta, mitä mun välivuodella olis voinut tapahtua ja jäisin mielelläni teille töihin, mutta haluun ensin hoitaa opiskelut loppuun. Ehkä sit koulujen jälkeen…
Miikka: Meinasitko jatkaa opintoja media-alan parissa?
Nea: Kyllä! Media ja elokuva-ala on mun juttu ja se on selkeytynyt vaan enemmän RARElla ollessa 🙂
Kirjoittajat ovat RAREn tuottaja Miikka Rekola ja harjoittelija Nea Toijala.
