2020 – RAREn vuosi ja ahdistuneen toimarin vuosi

 

Just tässä hetkessä, vuoden 2020 viimeisinä viikkoina, mä kysyn itseltäni: Millainen on ollut RAREn ensimmäinen vuosi? Seuraava kysymys kuuluu: Haluutko sä lukijana kuulla rehellisen vai cocktailkutsu-vastauksen?

Jos lähdetään liikkeelle vaikka jälkimmäisestä, se on saletisti enemmän etiketin mukaista ja miellyttävämpää sulle. Tiedät tän jälkeen jotain siitä, mistä mä tuun:

Viimeisen vuoden aikana RARE on käynyt läpi aika paljon. Tammikuussa mietittiin yrityksen perustamiseen liittyviä juttuja, helmikuussa sisältöjä Instagramiin, maaliskuussa iski pandemia, huhtikuussa tuotimme sisältöjä yhdessä tusinan freelancerin kanssa ja toukokuussa Valtioneuvoston kanslian kanssa. 

Kesäkuussa perustimme TikTok-tilin ja järjestimme uuden toimistomme tuparit Tampereen Kalevassa, heinäkuussa haastoimme energiayhtiö Fortumin virtuaalisen rap-battleen ja elokuussa oli ensimmäinen webinaarimme nimeltä Hope for the Climate. 

Syyskuussa meidät valittiin Julkisen sanan neuvoston jäseneksi historian ensimmäisenä sosiaalisen mediaan pohjautuvana mediana ja Media-alan tutkimussäätiö lähti tukemaan RARE X Diversity -tutkimustamme, jonka tarkoituksena on luoda käsikirja media-alan toimijoille siitä, miten voisimme tehdä yhä sensitiivisempää ja moninaisempaa mediaa ja journalismia. Lokakuussa aloitimme tutkimuksen tekemisen ja järjestimme mielenterveyttä käsittelevän valokuvanäyttelyn Tampereella, Hiedanrannan kartanossa.

Marraskuussa pohdimme vuoden 2021 strategiaa ja meidät valittiin Lahti European Green Capital 2021 -hankkeen viralliseksi mediakumppaniksi. Nyt joulukuussa olemme julkaisseet mielenterveyttä käsittelevää Kuule, -videosarjaa ja toimistollamme työskentelee ydintiimin lisäksi kolme mainiota työkokeilijaamme, Atte, Leo ja Nea. 

Näiden satunnaisten saavutusten lisäksi arkeen on liittynyt aika paljon muutakin. Mennään siis cocktailkutsuilta – tai edellisen vastauksen perusteella ehkä enemmänkin startup-pitchauksesta – syvällisempään vastaukseen. Mitä tämä vuosi on ollut?

Vuoden 2020 alussa mä aloitin ensimmäisen vakituisen päivätyöni RARE Media Oy:n toimitusjohtajana. Olin täyttänyt juuri 24 vuotta, enkä tiennyt, mikä on toimitusjohtaja ja mitä se tekee. Lähdin kuitenkin siihen hommaan, koska olin ollut mukana luomassa ensimmäisiä aihioita RAREsta vuoden 2018 alussa ja koin, että tämä on tärkeä juttu ja olisi siistiä tutustua johtajuuteen ja tiimityöhön syvemmin. 

RAREn voitettua Uutisraivaajan lokakuussa 2019 yksi kilpailun tuomareista ja alumneista, Mikko Koskinen, ehdotti, että jatkaisimme kilpailun aikana alkanutta mentorointia. Tällä kertaa kuitenkin ajatuksena oli, että sparrauksessa keskityttäisiin erityisesti mun työhön toimarina. Olin otettu tarjouksesta ja tietysti vastasin myöntävästi. Meidän aiempi työskentely Mikon kanssa oli tosi antoisaa ja merkittävää RAREn kehityksen näkökulmasta. 

Viikoittaisten puheluiden myötä Mikon kanssa aloin pala palalta ymmärtämään jotain tästä uudesta työstä. Päällimäisinä tunteina olivat kuitenkin ahdistus ja epätoivo – miten mä voin ikinä selvitä tästä?

Aluksi piti selvittää paljon kaikkea tärkeää ja virallista: Miten ennakkoperintärekisteriin päästään, mitkä ovat palkanmaksun sivukulut, mitä on bruton ja neton ero, mitä vakuutuksia pitää olla, entä työterveydenhuolto? Toisaalta mietitytti, miten työlle pitäisi asettaa tavoitteita, mitä tavoitteita niiden pitäisi olla ja miten niitä seurataan. Ja niin, miten rakennetaan kestävää työyhteisöä, jossa jokainen löytää oman paikkansa? Toisin sanoen: Ahdisti ihan saatanasti. Mitä jos kaikki menee mönkään? Mitä jos mä unohdan jotain oleellista?

Tässä kohtaa on hyvä muistaa, et enhän mä ollut yksin. Meitä oli viiden hengen tiimi touhuamassa näitä asioita. Siitä huolimatta, suuret velvollisuudet tuntuivat harteilla raskaina. 

Onneksi työssä oli kyse muustakin. Paljon ideointia ja luovaa työtä, jossa pääsee toteuttamaan sellaista mediaa, mitä on itse halunnut jo pitkään rakentaa. Mutta tietysti siitäkin voi tuntea paineita, ja kysymys palasikin usein mun mieleeni: Miten käytämme tämän mahdollisuuden mahdollisimman hyvin? Miten vapauttaa viiden työntekijän ja kymmenien freelancereiden luovuus kukoistukseensa? Meillä kaikilla oli paljon mietittävää siinäkin. Pään sisältä päästiin onneksi myös tekoihin, joka tuntuu usein olevan yksi vaikeimmista asioista.

Jo valmiiksi aika kuormittuneelle mielelle pandemia tuntui viimeiseltä niitiltä. Se syöksi mut aika syvälle masennukseen, jota etätyöskentely ei helpottanut. Arjesta tuli tasaista puuroa, jossa oli normaalia vetää töitä kellon ympäri aamutakissa, tauot ja ruokailut unohtaen. Kun asiat eivät edenneetkään niin konkreettisesti silmien edessä fyysisten kohtaamisten, eleiden ja tunnelmien ympäröimänä, työn ja vapaa-ajan ero hämärtyi ja ote merkityksen tunteesta kirposi.

Mutta mä löysin TikTokin. Latasin sen lockdownin ensimmäisillä viikoilla ja olin heti koukussa. Jatkuva kuvavirta ja uudet, alan ulkopuolelta tulevat tarinankerronnan keinot veivät mukanaan. Heti alusta asti mietin kuumeisesti, että miten me voitais hyödyntää tätä? Tässä on jotain tosi RARElle sopivaa, mutta mitä se on? Selasin sovellusta tuntikaupalla ja kirjoitin ylös aina, jos mieleeni nousi joku konsepti sisällöstä. Trendibiisit soivat potpurilla pääni sisällä metsäkävelyillä, ihastuin arkisen realistisiin vaikuttajiin ja mietin, mitä mä teen kaikella tällä datalla.

Pian kevät vaihtui kesäksi ja toimistolla etätyöskentelyn päätyttyä kaadoin kaiken tietoni hämmentyneen tiimini päälle. Tämän jälkeen julkaisimme ensimmäiset tiktokit @rareonkova -tilillä. Se oli tosi kiinnostavaa ja hauskaa. Videot saavutti nuorempaa jengiä kuin Instagramissa ja se tuntui mukavalta lisältä meidän tekemiseen. Sisällöllisesti ja tarinankerronnallisesti oli tosi hieno haaste summata ajatuksia 56 sekunnin aikarajan sisään.

Kesän alussa vuodatin meidän päätoimittaja Ornalle ja tuottaja Miikalle, että yrityksen pyörittäminen on tuntunut tosi raskaalta ja haluaisin tehdä jotain muutakin. He olivat sitä mieltä, että olin muutenkin ominut paljon enemmän työtehtäviä, kuin oli tarpeen, joten vastuun jakaminen olisi hyvin tervetullutta. Uskon, että tästä hetkestä alkoi jonkinlainen hyvän kierre.

Aurinko, lämpö, valoisa uusi toimisto ja uudet projektit piristivät mieltä. Arjen hallinta oli kuitenkin vaikeaa, ja päivät venyivät helposti liian pitkiksi. Kesältä muistan päivittäisen uimisen ja tulikuuman toimiston, jossa brainstormattiin, kuunneltiin musaa tai lekoteltiin Triben Teemu Pinomäen terapeuttisia suuntia ottaneessa tiimivalmennuksessa.

Loppukesästä vastaamme tuli Media-alan tutkimussäätiön apurahahaku, jonka teemana oli Kestävyys kilpailutekijänä. Saimme tuottajamme Janin kanssa idean, josko ideoisimme jotain yhteistyötä mediakasvatuksen asiantuntija Emmi Huhtasen kanssa. Hakuaikaa oli viikko ja soitin Emmille. Parin puhelun jälkeen saimme idean RARE X Diversity -tutkimuksesta pohdittuamme RAREn juttujen tuotantoprosesseja. Olimme testailleet dialogista lähestymistapaa monissa julkaisuissamme ja tuntui, että kyseistä aihetta tutkimalla voisimme löytää uusia työkaluja inklusiivisemman mediasisällön tuottamiseen. Viikon päästä hakemus oli lähetetty.

Syksy saapui ja Mikko muistutteli mua siitä, että ansaintamalleja pitäisi vielä kehitellä pidemmälle. Koko homma ärsytti ja ahdisti: Miksen mä vois vaan tehdä kaikkea kivaa ja olla miettimättä rahaa? Havahduin vähitellen siihen, että johtajana mun pitää nyt ottaa suunta ja ymmärtää syvällisemmin, mihin olemme menossa ja mitä haluamme saavuttaa. 

Tämä hankalan tuntuinen havahdus oli lopulta aika hyvä juttu. Totesin, lukemattomien tuskaisten ja itkuisten tuntien seurauksena sekä useista eri mentorointisessioista oppineena, että pitää vaan liekittää sitä, missä on hyvä ja mistä nauttii, ja pohtia, miten sillä voisi tehdä rahaa. Kuuntelin myös Frank Martelan Valonöörit -kirjaa, joka herätti pohdintoja merkityksellisen elämän palikoista. Ajatus provided by -tyyppisistä yhteistöistä ja niiden potentiaalista ansaintamallina heräsi ja pian pohdimme niitä koko tiimin voimin. Sitten sellaisia myös alkoi tulla, mikä oli aika mieletöntä.

Olotila yleisesti tämän kaiken äärellä on aaltoillut epätoivon ja toivon välillä ja Mikon eräässä tiimisparrauksessa nostama “death valley” on ollut läsnä. Olen tuntenut olevani kuopassa ja pimeässä. Olen tuntenut olevani yksin, vaikken ole. Olen kyseenalaistanut kaiken tarkoitusta ja olen ollut surullinen. Olen näitä kaikkia edelleen, vaihtelevin sekoitussuhtein. Onneksi aina näiden tuntemusten jälkeen on tullut uusi aamu.

Viimeiset kuukaudet olen keskittynyt ensi vuoteen, tämän vuoden projektien loppuun saattamisen rinnalla. Tein omasta mielestäni tosi hienon strategian tiimin kanssa tehtyjen suunnitelmien pohjalta ensi vuodelle, josta työkokeilijamme Atte kommentoi: ”Hienot fontit!”. Olin visuaalisena tyyppinä käyttänyt niihin paljon aikaa kaiken muun strategisen suunnittelun ohella, joten palaute lämmitti todella. Tein myös RAREn ensimmäisen code of conductin, josta tuli aika siisti. Vuosi sitten en olisi osannut. Ja vuosi sitten en olisi ollut varmaan näin fiiliksissä siitä.

Viime kuukausina olen myös aloittanut terapian, saanut kasaan melko säännöllisen liikunta- ja ruokarytmin, ja viime viikolla aloin opetella myös taukojen pitämistä. Nämä kaikki asiat on aika isoja voittoja ehkä elämäni rankimman vuoden lopulla. Yhä aika usein tuntuu paskalta tai vähintäänkin ankealta, mutta muistan yhä useammin, että tällä kaikella on jotain väliä.

Tämän viikon perjantaina jäämme koko RAREn voimin kuukauden kesälomalle. Se on pelottava ja mukava ajatus samaan aikaan. Muistan yhä Mikon sanat Uutisraivaaja-kesältä: ”Kova duuni, röyhkee lepo.”

Tältä tämä ensimmäinen vuosi on tuntunut, rehellisesti. Haluan kiittää meidän tiimiä, että ootte olleet jakamassa tätä matkaa mun kanssa.

Toivottavasti 2021 olisi meille kaikille hieman hellempi.

Kirjoittaja on RAREn toimitusjohtaja Vilma Rimpelä.