RAREn Instagram-tili @rareonkova on julkaissut viime aikoina ensimmäisiä behind the scenes -välähdyksiä. Huvittuneina, ja vähän huolissamme, huomasimme, että tarinoissa toistuu selkeästi sama kaava: Ensin RARE on jossain tilaisuudessa puhumassa tai pitämässä työpajaa, ja seuraavassa kuvassa joku meistä on tipahtanut syvään uneen auton takapenkille tilaisuuden jälkeen. Huumoriarvostaan huolimatta tämä ilmiö kertoo mahdollisesti jotain hälyttävääkin siitä, mitä rarelaisille kuuluu.
RAREn tiimi palaverissa Nokian Tehdassaaressa Tehdas 108:n luovassa keskuksessa. Kuva: RARE Media
Ensin on kuitenkin syytä keskittyä positiiviseen. Olemme saaneet kuluneen kuukauden aikana monia asioita harppauksia eteenpäin. Moni ajatusprosessi on kirkastunut ja saanut muotoaan niissä pitkissä palavereissa, joissa istumme vaihtelevilla kokoonpanoilla noin kolmesta viiteen kertaan viikossa, ja kesän suunnitelmat hahmottuvat meille pala palalta paremmin. RARE on päässyt esiintymään puhetilaisuuksiin, esimerkiksi Ylen työntekijöille kuukausittain järjestettävään Tulevaisuustiistai-tapahtumaan ja Kallion lukion nuorille, ja lisää puhumiskeikkoja ja workshoppeja on luvassa lähiaikoina. Saimme lisäksi ensimmäisen ”rekrytointitapahtumamme”, eli Rare Chill Outin buukattua helatorstaille, joten tiimiin on odotettavissa vahvistuksia, mikä ainakin osittain helpottaa työnjakoa tulevaisuudessa. Kaiken muun ohessa löysimme myös ensimmäisen maksavan asiakkaan, joten voisi sanoa, että asioiden eteneminen on tasaista ja kiistämätöntä.
Mutta kuten Instagram-tarinamme jo hieman vihjailevat, jokin muukin asia on melko kiistämätön: Rarelaisilla on väsy. Minulla on väsy.
Finaalikauteen pääsyn jälkeen olemme puhkuneet intoa, ideoita ja kiitollisuutta, mutta kolikolla on ollut myös kääntöpuolensa: silottelematta asiaa sen enempää, moni meistä on käynyt enemmän tai vähemmän syvällä oman vointinsa kanssa, kaikki omalla tavallaan. Minulle, muutenkin unettomuudesta kärsivälle, iski heti finaalikaudelle pääsyn jälkeen niin kova ylivireystila, että lähes kuukauteen en nukkunut öisin, ainakaan kahta tai neljää tuntia pidempään. Tämä johti lopulta niin rankkaan tautiin, että olin vuoteen oma ja lähes 40 asteen kuumeessa melkein pari viikkoa putkeen. Myös Jan sekosi tilapäisesti RAREn aiheuttamasta unettomuudesta ja kävi ylivireystilan seurauksena jollakin selittämättömällä rajalla, jonka jälkeen hän on nukkunut tyytyväisesti kuin vauva (Olen kateellinen!). Vilma puolestaan painoi niin lujaa RAREn, koulun lopputyön ja muutaman muunkin projektin ristitulessa, että yhden, taas kerran tunteja putkeen kestävän palaverin kesken hän kertoi voivansa fyysisesti ja henkisesti niin pahoin, että hänen oli poistuttava ja mentävä sohvalle makaamaan ja hengittämään.
Alleviivaan, että finaalikautta on siis tässä kohtaa mennyt alle kaksi kuukautta. Se on tosi vähän aikaa. On kai tarpeetonta edes mainita, että jokin uusi ajattelun ja olemisen tapa on löydettävä, ja aika pian. Emme kuitenkaan erityisesti tavoittele jotain mahahaavan tai stressikuoleman kaltaista ongelmaa koko tiimillemme ennen finaalikauden päättymistä.
Miksi kirjoitan tästä meidän blogivuorollamme, kun paljon mielekkäämmistäkin asioista voisi puhua, vaikkapa onnistumisista, haaveista ja uusista oivalluksista? Yksinkertainen syy on se, että tästä oppitunnista pitää nyt ottaa kaikki irti. Tämä on meille hieno, ja elintärkeä, mahdollisuus oppia taito, jota tulemme tarvitsemaan vain kasvavassa määrin RAREn ja elämän edetessä.
Relaamisen taito. Muiden asioiden ajattelemisen taito. Itsestä huolehtimisen taito.
Tämä on luultavasti myös se taito, jonka jokainen vuosia tai vuosikymmeniä tasaista, vaativaa palkkatyötä tehnyt tunnistaa joskus opetelleensa. Kun kerroin omasta väsymyksestäni omille vanhemmilleni, he pitivät määrätietoisen ja nostalgialla värittyneen luennon minulle siitä, minkälaisten eri kantapäiden kautta he ovat aikoinaan nuorina aikuisina joutuneet opettelemaan tasapainoilun taidon työn ja oman järjissä pysymisen välillä.
– Se on ihan puppua, kun puhutaan siitä, että työlle pitäisi antaa kaikkensa. Sitten kun tehdään työtä, niin tehdään se täysillä, mutta aikaresursseista ei ikinä saisi antaa kaikkea. Se johtaa muuten vain vahinkoon pidemmän päälle, isäni totesi puhelimessa.
Tapasimme Uutisraivaaja-mentoriamme Mikko Koskista tämän viikon tiistaina, ja kerroimme myös hänelle meitä juuri nyt eniten askarruttavasta ongelmasta, eli jaksamisesta.
Orna kuvaili tapaamisessa, miten hän kokee, että joskus silloinkin kun on päättänyt määrätietoisesti levätä, hän saattaa kuitenkin kokea siitä huonoa omaatuntoa. Vaikka kukaan ei ole syyllistämässä.
Mikko tiesi heti, mistä on kyse.
– Joo, toi on tuttu homma. Usein tällaisissa startup-jutuissa painaa myös se aspekti, että haluaa olla jotenkin hyvä ryhmän jäsen. Ja se tuottaa tietenkin ongelmia, koska siihen ei ole selviä mittareita, ja sen konsepti on oikeasti vain ja ainoastaan kaikkien omassa päässä.
Mikko painotti sitä, että tämänkaltaisessa tiimissä ei voi vetää selviä, kaikille objektiivisesti samanlaisia rajaviivoja siihen, mikä on tarpeeksi. Kaikilla ryhmän jäsenillä on erilaiset roolit ja rooliin liittyen esimerkiksi erilaiset tarpeet käyttää aikaa projektille. Toisille on parempi antaa vaikkapa vain muutama tunti viikossa sitä työpanosta, mitä todella osaa, ja jonkun toisen rooli on kannatella enemmän aikaa nieleviä kokonaisuuksia. Sitten pitää myös osata sanoa, kun tarvitsee aikaa itselleen. Mikko hiljensi meidät kaikki vielä loppukaneetillaan.
– Teidän on nyt vain ihan pakko ottaa sellanen asenne, että kova duuni, röyhkee lepo. Sitten kun teette RAREa, teette sen kunnolla ja täysillä, mutta sitten kun lepäätte, ette ole yhtään kenellekään, tiimissä tai sen ulkopuolella, mitään velkaa.
Tällä hetkellä siis yritämme panostaa kaiken muun lomassa myös lepäämiseen ja relaamiseen, sillä se on tärkein yksittäinen asia, johon voimme RAREn hyvinvoinnin ja toimimisen kannalta panostaa. Se kaikki muu, eli motivaatio, osaaminen, ideat ja into, meillä jo on omasta takaa, mutta ilman hyvinvoivaa tiimiä nekään eivät luultavasti toimi.
Joten, röyhkeästi vaan. Minä menen nyt tämän kirjoitettuani nukkumaan, enkä aio stressata yhtään mistään.
Kirjoittaja on RAREn tuottaja ja toimittaja Hilma Toivonen.